Tutut ja tuntemattomat sanoivat minulle lapsena: ”Sinusta tulee Rovakairan Sähkö Oy:n kolmas toimitusjohtaja isoisä-Gunnarin ja isä-Hannun jälkeen.” Kun en aikuisena lunastanutkaan tätä toivetta, koin asiasta huonoa omaatuntoa. Ehdin jo opiskella diplomi-insinööriksi, mutta päätin sitten vaihtaa maisemaa ja alaa siirtolaisena Australiassa.
Australian elokuvakoulun (AFTRS) pääsykokeissa vuonna 1998 valintakoeraati pyysi minua esittelemään elokuvaideoitani. Kerroin haluavani jonain päivänä tehdä elokuvan isoisästäni Gunnar Haasesta, joka sähköisti Lapin. Valintakoeraati kehui ideaani. Ehkä se oli yksi keskeinen syy, että läpäisin tiukan pääsykokeen. Elokuvaopintojen aikana kävin joululomalla Suomessa ja päätin testikuvata Gunnarin haastattelun ensimmäisellä videokamerallani. Sen jälkeen elokuvaideani uinui 15 vuotta, kunnes tartuin siihen todenteolla vuonna 2014. Viime hetkellä, kuten myöhemmin selvisi. Tarina oli ollut liian lähellä, jotta olisin ymmärtänyt miksi minun täytyy se kertoa.
1980-luvulla työskentelin Rovakairan Sähkö Oy:ssa kesäharjoittelijana. Valontuojat elokuvaa suunnitellessani muistelin erityisellä lämmöllä iäkkäämpien asentajien hersyviä tarinointeja kahvitauoilla. Sain selville, että vielä oli elossa miehiä, jotka olivat isoisäni johdolla mukana rakentamassa ensimmäisiä sähkölinjoja 1940-luvulla. Käynnistin vanhojen työasujen ja työvälineiden keruukampanjan. Pölyttyneistä oppaista perehdyin työmenetelmiin, joilla 15 metrinen sähköpylväs laitetaan pystyyn hartiapankilla. Täydelliseksi kuvauspaikaksi löysin Rovakairan Sähkö Oy:n varastoalueen reunamat, joissa uinui vanhoja muuntajia, eristimiä ja pylväspinoja. Kun paikalle raahaamani asentajanestorit sitten vetivät vanhat työhaalarit ylleen, näin silmieni edessä nuorennusleikkauksen. Ryhti suoristui, käsi hakeutui tutun kuoppakauhan kahvaan ja muistot vyöryivät filminauhalle katkeamattomana virtana.
Gunnar kiersi Lapin syrjäkylissä 1940-1960-luvuilla käännyttämässä ihmisiä sähkön uskoon, järjestämällä ns. sähköistyskokouksia. Kun Valontuojat elokuva valmistui kesäkuussa 2017, halusin esittää elokuvan ensimmäiseksi samoissa paikoissa, joissa Gunnar oli aikanaan vieraillut. Olin elokuvan työprosessin aikana saanut tietää, että monet syrjäkylien ihmiset muistivat yhä ”valon isän ” vierailun kylässään. He eivät pitäneet sähköä itsestäänselvyytenä, tänä päivänäkään.
Isäni Hannu oli paikalla syrjäkyläkiertueen ensimmäisessä näytöksessä Tepastossa. Pystytimme yhdessä elokuvateatterin lakkautetun kyläkoulun liikuntasaliin, johon puolet kyläväestä pakkautui elokuvaa katsomaan. Huono omatuntoni haihtui tuona iltana. Olin elokuvantekijänä löytänyt oman tapani seurata isieni jalanjälkiä.
Joitakin kuukausia Tepaston näytöksen jälkeen isäni kuoli yllättäen maaliskuussa 2018. Siitä lähtien olen löytänyt lohtua Valontuojat elokuvan esityksistä, joista on muodostunut minulle eräänlaisia yksityisiä muistotilaisuuksia elokuvateatterin hämärässä, joissa on kuitenkin jaetun kokemuksen luonne. Tiedän, että isoisän ja isän elämäntyön tarina jatkaa elämäänsä elokuvassani. Muistan myös mitä isä sanoi minulle Tepaston näytöksen jälkeen: ”Poika, olen ylpeä sinusta.”
Antti Haase
Ohjaaja